Katselin linnan aulassa, kuinka Rawenia kuljetettiin suureen ruokasaliin, jossa kansa odotti jo. Kuningasta, niin se joku mies oli sanonut. "Onko Rawen joku kuningas?" sanoin hölmistyneenä itsekseni. "Mitä ilmeisimmin on, nuori neiti", kuului ääni takaani. Käännyin ympäri ja näin pitkän ja laihan ystävällisennäköisen miehen, joka näytti nuorelta mutta samaan aikaan vanhalta. Johtuu varmaan harmaista hiuksista, ajattelin jälkeenpäin. "Annahan kun selitän. Tämä valtakunta -" mies heilautti kättään ikkunaan ja viittasi kylään, "joka, kuten todennäköisesti näet, on nykyisin melko ränsistynyt. Mutta ennen, silloin kun vanha kuningas vielä eli, oli kaikkialla hyvinhoidetun ja kauniin näköistä. Ihmiset nauttivat täällä asumisesta, eläimiä ja lapsia juoksi ympäri paikkaa, missä milloinkin, mutta sitten eräänä tammikuisena päivänä vanha kuningas sairastui vakavasti. Hän heikentyi heikentymistään, kun hän sitten eräänä helmikuisena aamuna menehtyi. Kuninkaalla oli yksi ainoa poika, mutta häntä ei ole ikinä nähty. Epäillään, että joku on kidnapannut hänet. Epäilemme sijaishallitsijaa, sillä häntä on aina kiinnostanut päästä tämän valtakunnan kuninkaaksi. Mutta kuitenkin, on ennustettu, että tuhon aikana saapuu kauan kaivattu kuningas, joka tunnistetaan erikoisuudestaan. Ja, kuten huomaat, on ystävälläsi sangen erikoisen väriset hiukset.. Mutta en kuitenkaan usko, että hän on kuningas. Hänessä ei ole sitä jotain." mies hiljeni ja veti henkeä. "Eli siis.. kansa epäilee, että Rawen olisi kuningas?" Emilia kysyi hiljaa. Mies nyökkäsi. "Kyllä, niinpä se taitaa olla." Emilia pudisteli päätään. "Ei ikinä.." hän sanoi itselleen. Hän hymyili vanhalle miehelle. "Olen muuten Emilia, Rawenin lapsuudenystävä", hän esitteli itsensä ja niiasi kauniisti. Mies naurahti. "Minä olen Jóen, kuninkaan, tai tällä hetkellä oikeastaan sijaishallitsijan, neuvonantaja." Emilia hymyili edelleen ja ojensi kätensä kätelläkseen miestä.

"Ainakin löysin yhden ystävän täällä.." mietin itsekseni kävellessäni ylös pitkiä harmaita marmoriportaita. "Missähän minä oikeastaan olen?" ihmettelin ja nojasin seinään. Likaisenvalkoinen kiviseinä kääntyikin sisäänpäin ja löysin itseni makaamassa pitkin pituuttani salakäytävässä. Nousin ylös ja lähdin kävelemään pitkin pölyistä salakäytävää - ei minulla ollut mitään menetettävää, olin jo valmiiksi eksynyt. Salakäytävässä oli paljon hämähäkinseittejä ja muuta epämukavaa - onneksi se ei ollut kovin pitkä. Loikkasin ulos käytävästä harmaan pölyn peittämänä, suoraan suunnilleen ikäiseni pojan päälle. Pahaksi onneksi pojalla oli ollut ruokatarjotin kädessä, mutta nyt ruoka makasi pitkin pituuttaan maassa, aivan kuten minä ja tämä tuntematon poika, joka kääntyi ja virnisti minulle. "Aika.. näyttävä saapuminen, etten sanoisi", poika sanoi ja minä punastuin. Punastun aivan liian helposti. "Taidat olla sen uuden kuninkaan poika-ehdokkaan ystävä?" poika tiedusteli tuijottaen edelleen tiiviisti suoraan minuun - tai oikeastaan minun vaaleisiin hiuksiini. Nyökkäsin pelästyneenä, mitä jos pojalla olikin pahat mielessään, olinhan minä sentään hypännyt suoraan hänen päälleen. "Mä olen Zack, seitsemäntoista vuotta ja olen keittiöpoika", Zack kertoi. Hänen katseensa kertoi, että hän halusi kuulla, kuka minä olen ja mitä minä teen. "Olen tosiaan Rawenin ystävä, Emilia, minut revittiin tänne vasten omaa tahtoani ja aivan vahingossa." Zack hymyili jotenkin sillä tavalla, että hän tiesi enemmän kuin minä, mutta ajattelin nähneeni väärin ja annoin Zackin auttaa minut ylös. Zack opasti minut johonkin linnan suurista vierashuoneista. Istuin upean näköiselle pehmeälle sängylle ja tutkailin huonetta. Huoneessa oli kaksi pehmeää nojatuolia, pölytön ruskea männystä tehty peilipöytä, jättimäinen vaatekaappi täynnä mitä upeimpia vaatteita ja kirjoituspöytä varustettuna kirjepapereilla ja tusseilla. Vilkuilin uteliaana joka nurkkaan, mutta pian painoin pääni tyynylle ja ummistin silmäni.

Heräsin kun ovi kävi. Avasin silmäni, nousin istumaan ja näin ovensuussa palvelijatytön. "Nuori neiti, teidän on aika valmistautua illalliselle", tyttö sanoi ja jätti minut valmistautumaan. Avasin vaatekaapin ja huomasin, että joka ikinen vaate oli minulle sopiva. Pohdiskelin, mitä laittaisin päälleni, kun Rawen astui huoneeseeni. Hänen mustat hiuksensa oli kammattu siististi ja hän vilkuili minua ahdistuneen ja nolon oloisena. Purskahdin nauruun - Rawenilla oli kauluspaita, puvuntakki ja pitkät mustat housut. Asun kruunasi vielä mustat kengät, joissa oli pieni korko. Asu ei pukenut poikaa yhtään. "Älä naura siinä!" Rawen murahti. "No sori, en mä tiennyt, että sä suutut pikku leikistä", mutisin Rawenille ja irvistin. Käännyin takaisin vaatekaapin puoleen, valitsin asun ja hätistelin Rawenin pois. "Hus, vaihdan vaatteita", ilmoitin ja Rawen lähti pamauttaen oven perässään. Laitoin mekon päälleni, laitoin vaaleat hiukseni poninhännälle ja lähdin etsiytymään alakertaan ruokasaliin.

Rawen oli mitä ilmeisimmin vieläkin vihainen minulle. Hän mulkoili minua vihaisesti istuessani hänen viereensä emmekä vaihtaneet sanaakaan illallisen aikana. Muut höpisivät iloisesti siitä, miten valtakunnan asiat tulisivat paranemaan huomattavasti ja väittelivät siitä, kuka olisi sopivin morsian tulevalle nuorelle kuninkaalle. "Hapannaama", sihahdin Rawenille noustessani tummanruskean pöydän äärestä. Tuoli päästi pienen äänen raapaistessaan lattiaa, mutta en välittänyt. "Idiootti", Rawen huusi perääni. En välittänyt. Juoksin suoraan aulaan. Korkokengät kopisivat kivilattiaa vasten kävellessäni linnan aulan läpi. Loikin yläkertaan vievät portaat ylös. Potkaisin kengät jalastani päästyäni huoneeseeni, ne kolahtivat toisella puolella huonetta puhtaanvalkeaan seinään ja putosivat sitten suurella kolahduksella kylmälle kivilattialle. Vaihdoin päälle omat farkkuni ja villapaitani, vedin jalkaan keltapunaraitaiset tennarini ja juoksin takaisin alakertaan. Meinasin kaatua portaissa, mutta en välittänyt. Aulassa törmäsin suoraan Raweniin, joka mulkoili minua. Tönäisin hänet tieltäni, avasin linnan ulko-oven ja marssin suoraan ulos. Pamautin oven perässäni. Oli kaunis ilma, maassa oli lunta, joten oli ehkä hieman typerää lähteä ulos tennareilla. En kuitenkaan välittänyt sellaisista, vaan talsin suoraan metsään vievälle polulle.

Olin kävellyt sangen kauan. En tiedä tarkkaa aikaa, mutta päivä oli vaihtumassa jo illaksi. Lintujen laulu hiljeni, ilma alkoi kylmetä ja aurinko alkoi häipyä näkyvistä. Minua alkoi pelottaa, minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin, enkä mitenkään ehtisi takaisin linnaan yöksi. "Voi miksi, miksi, MIKSI minun täytyi riidellä sen.. idiootin.. kanssa.." sanoin itsekseni. Jalkoihini sattui ja minua väsytti. Olisin voinut nukahtaa juuri siihen paikkaan, mutta koska olin sattunut kuuntelemaan niillä tunneilla, joilla kerrottiin, mitä pitäisi tehdä, jos eksyy, tiesin, että en todennäköisesti enää heräisi aamulla jos nukahtaisin siihen lumihankeen. Pohdin, mistä suunnasta tulin ja käännyin ympäri. Lähdin talsimaan takaisinpäin. En nähnyt linnan korkeita torneja missään. Taisin olla todella kaukana linnasta.

Yö laskeutui. Yhdessä hetkessä pimeys oli täydellinen. Päätin leiriytyä senhetkiseen olinpaikkaani - enää ei kannattanut jatkaa pidemmälle. Lumi valaisi hieman pimeää talviyötä. Oli todella kylmä. Nyt minua alkoi todella kaduttaa riitani Rawenin kanssa. Jos sitä ei olisi ollut, olisin tällä hetkellä pehmeässä sängyssä linnan vierashuoneessa hyvinruokittuna käymässä nukkumaan, vaan ei. Täällä minä makasin kinosten ympäröimänä pehmeässä lumessa kylmettyneenä yrittäen kietoa villapaitaani tiukemmin ympärilleni. "Ei se minun syytäni ollut.." mutisin itsekseni. Rawen se oli suuttunut minulle. Nämä ajatukset mielessäni ummistin silmäni, mutta uni ei tullutkaan. Avasin siniset silmäni ja katselin ylös taivaalle, jossa näkyi muutamia tähtikuvioita - kaikki tuntemattomia, eikä ihme, olinhan täysin eri maailmassa. Laskin huvikseni tähtiä ja nukahdin viimeinkin.

Lumi narskui takanani. Käännyin katsomaan - ja näin jättimäisen villieläimen takanani. En tunnistanut sitä, se oli kai jokin erikoinen tämän maailman eläin. Sillä oli oranssi turkki, isot hampaat ja mustia pilkkuja valkoisten raitojen välissä. Se muistutti hieman tiikeriä tai leopardia. Sillä oli leijonanharja. Se murahti nälkäisen kuuloisena. Olisinkohan minä sen tuleva iltapala? No olisin, jos en juoksisi ja nopeasti. Loikkasin ylös ja lähdin juoksemaan - en välittänyt, minne, minä vain juoksin. Oli vielä pimeää. Arvelin, että nyt oli aikainen aamu. Aurinko alkoi piakkoin nousta vihreiden mäntyjen takaa ja olin siitä melko iloinen - ehkä pian joku tulisi etsimään. Sitä ennen minun täytyi vain juosta - juosta henkeni edestä. Aloin kasvattaa välimatkaa petoon, sen huohotus ja murina kuului entistä kauempaa. Huokaisin helpotuksesta - kun yllättäen jalkani osui puun juureen ja parin sekunnin kuluttua makasin pitkin pituuttani maassa pedon huohotuksen ja murinan vain lähestyessä. Kirkaisin.

Vihreät tennistossuni kopisivat vasten sateesta mustaa katua, jota vasten vesipisarat putoilivat. Tip. Tip. Tip. Väistin suurta vesilätäkköä ja ravistelin sateesta märkiä mustia hiuksiani. "Ootas vähän nyt, Rawen", huusi noin viisikymmentä metriä takanani kävelevä Emilia. "Mitäs itse olet niin hidas?" kysyin Emilialta virnistäen kääntäessäni ruskeiden silmieni katseen häneen. "Enkä ole! Itse olet joku kävelyn maailmanmestari!" Emilia kiljui ja otti muutaman juoksuaskeleen päästäkseen luokseni. Kävelimme hetken hiljaisuuden vallitessa, mutta sitten aloin nauraa. Emiliakin alkoi nauraa. Hän nauroi niin, ettei hän kyennyt kävelemään muutamaan minuuttiin. Olimme siis aivan läpimärkiä jatkaessamme matkaa, sillä kuten tiedät, satoi. Kävelimme taas jonkin aikaa hiljaa kuunnellen sateen ropinaa vasten vieressä olevien hieman rapistuneiden talojen kattoja. Yllättäen Emilia pysähtyi ja hän katseli pimeälle kujalle, joka oli vieressämme. Siellä oli harmaita roskalaatikoita, joihin nuoret olivat piirrelleet graffiteja, joissa luki kaikenlaista epämukavaa, joka ei juurikaan sovi kirjoitettavaksi. Myös punaisissa tiiliseinissä oli graffiteja. Ja yhden roskalaatikon päällä oli jotain. Jotain, en vieläkään tiedä, että mikä se oli. "Mitäs tuolla on.." Emilia mutisi puoliääneen ja astui kujalle. "Emm, Emilia, mä luulen, että ei ole kovin turvallista mennä sinne.. Siellä voi olla ties mitä huumepiikkejä ja kaikkea.." Mutta Emilia ei kuunnellut minua. Hän vain paineli menemään kujalle ja nosti oudon esineen käteensä ja - kauhukseni - laittoi sen taskuunsa. "Tutkitaan sitä tarkemmin meillä", Emilia päätti ja lähti kävelemään katua pitkin kohti läntisessä kaupunginosassa sijaitsevaa kotiaan. Lähdin harppomaan perään.

Istahdin Emilian sinipunaraitaiselle pehmeälle karvamatolle. Emilia heitti minulle pyyhkeen, johon kuivasin läpimärät mustat hiukseni. Emilia nosti oudon esineen taskustaan ja aloimme tuijottaa sitä hiljaisuuden vallitessa jälleen kerran. "Se näyttää jonkinlaiselta.. lohikäärmefiguurilta", Emilia totesi. Katsoin tarkemmin - kyllä vain, esineellä oli selvästi häntä, korvat ja neljä jalkaa. Se ei ollut iso - suunnilleen tivolista saatavan pehmokoiran kokoinen, ja se oli vihreä valkoisilla pilkuilla. Todellakin, esine muistutti todella paljon supermarketista saatavia lelulohikäärmeitä. "Ehkä tämäkin on vain sellainen?" ehdotin Emilialle, joka pudisti päätään. "Ei, en usko. Miksi joku olisi jättänyt sen lojumaan kujalle? Nehän maksavat kaksikymmentä euroa kappale!" hän ihmetteli. "No jos se on vaikka tippunut?" ehdotin. "No, on sekin mahdollista.." Emilia mutisi hiljaa. "Mä vaan toivoin, että se ois jotain erikoista." Hymyilin Emilialle. Hän oli aina ollut tuollainen, kuvitellut, että kaikki tavallinen oli jotain suurta ja erikoista.

Pari tuntia myöhemmin istuin kaakaokuppi kädessäni Emilian sängyllä Emilian räplätessä lohikäärmefiguuria. Se murisi, kun sen vatsassa olevaa nappia painoi ja sen jalkoja pystyi liikuttelemaan. Pläräsin jotain Emilian roskalehteä ja katselin sivusilmällä Emilian leikkejä. "Emilia hei, en tiennytkään, että sua kiinnostaa lohikäärmeet.. Varsinkaan kun sä täytät jo 16.." mutisin ilkikurisesti ja Emilia mulkaisi minua. Hymyilin viattoman näköisenä. "Mä yritän selvittää, että eikö tässä sittenkin olisi jotain erikoista.." Emilia ilmoitti ja jatkoi lohikäärmelelun räpelöimistä. Vihreä olento sen kuin pysyi liikkumatta paikallaan eikä tehnyt mitään erikoista. Huokaisin - ja kaadoin kaakaota Emilian huoneen vaalealle parkettilattialle, joka oli vasta mopattu. Loikkasin ylös siniseltä päiväpeitolta ja aloin hinkata kaakaoläikkää valtaisalla tarmolla - mutta se näytti vain kasvavan. Emilia hyppäsi auttamaan ja tökkäsi lohikäärmeen korvaa loikatessaan - ja yllättäen lohikäärme kasvoi ja kasvoi.. Ja se sylki tulta. Yllättäen Emilian vaalealla parketilla seisoi täysikasvuinen vihreä valkopilkullinen ilmeisesti uroslohikäärme, joka nakkeli niskojaan ja äänteli turhautuneesti. Se liikutteli jalkoja ikään kuin ne olisivat olleet puutuneet - ehkä ne olivatkin, olihan lohikäärme toimittanut lelun virkaa ties kuinka kauan - ja yllättäen ryntäsi eteenpäin, kaappasi ensin Emilian mukaansa ja sitten minut kaataen loputkin kaakaostani lattialle. Emilia kirkaisi - vai olinko se sittenkin minä? Lohikäärme rynnisti ulos talosta ja nousi taivaalle tummanvihreä piikikäs häntä heiluen villisti. Ummistin silmäni.

"Miksi mun sänky on näin kova.." pohdin ääneen ja avasin silmäni, kunnes muistin, miten lohikäärme oli kaapannut meidät. Lohikäärme lensi yllättävän tasaisesti - siitä kertoi muun muassa se, että olin jotenkin onnistunut nukahtamaan. Vilkaisin taakseni, Emilia istui ja vilkuili maahan. "Hei Rawen, mitä jos me tiputaan..." Emilia sanoi säikähtäneenä. Se ei ollut käynytkään mielessäni. "Ai jai, en kyllä tiedä.." mutisin Emilialle kauhuissani. "Ai niin, sulla on korkean paikan kammo.." Emilia mutisi puoliääneen ja keskittyi olemaan peloissaan. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua lohikäärme lähti laskeutumaan keskelle jonkinlaista metsää - ei, metsässä olikin kylä ja hieman kylän ulkopuolella oli suuret, harmaat tiilimuurit ja niiden ympäröimänä valtava linna. Lohikäärme lähestyi kylän keskustaa ja mitä lähemmäs päästiin, huomasin, miten talot olivat rapistuneita ja miten maali hilseili ties mistä. Talojen varmasti ennen niin komeat katot olivat nyt ränsistyneitä ja ne todennäköisesti vuotivat. Lohikäärme laskeutui töksähtäen keskelle kylää - suoraan kaivon päälle. Lohikäärme ravisteli meidät selästään ja lähti lentoon kohti läheisen vuoren päällä seisovaa lohikäärmeparvea. Lohikäärmeet kiljuivat innoissaan nähdessään vanhan ystävänsä palaavan takaisin.

Katselimme pois lentäviä lohikäärmeitä jonkin aikaa, mutta sitten kuulin heikon äänen takaani. "Kyllä, hän on aivan selkeästi sukua sille!" sanoi ensimmäinen ihminen toiselle, joka vastasi "Voi olla. Ainakin sillä on erikoisen väriset hiukset, kuinka usein olet nähnyt noin tummia hiuksia jollakulla?" ja toinen nyökkäsi. Sen jälkeen huomasin, kuinka monta ihmistä takanamme oikeastaan olikaan. Joka ikisellä oli pitkät, harmaat hiukset ja tummat silmät. Silloin tajusin, mitä he tarkoittivat erikoisella hiusvärillä. Miehet olivat kumartamassa kun heidän silmänsä yllättäen osuivat Emiliaan, joka tuijotti yhä kaihoisasti lohikäärmeitä. "Kuka tuo on, majasteetti?" tiedusteli ensimmäisenä puhunut mies, "joku tunkeilija?" Mietin hetken, mitä hän tarkoitti majasteetillä, mutta sitten älysin avata suuni. "Hän on ystäväni. Paras ystäväni oikeastaan", ilmoitin nopeasti pikkumiehelle, koska hän harmaine partoineen ja terävine miekkoineen näytti hyvinkin siltä, että olisi sangen nopeasti päässyt Emilian kimppuun. Emilia kääntyi ympäri ja katsoi siniset silmät pyöreinä miesjoukkoa. "Keitä noi on?" Emilia kuiskasi. "En tiiä.." kuiskasin takaisin ja käänsin katseeni takaisin pikkumiehiin. "Mennäänpäs nyt linnaanne, majasteetti. Kansa odottaa teitä vapauttamaan meidät Tyrienin vallasta!" sanoi toisena puhunut. Miehet tarttuivat minua hihoista ja lähtivät raahaamaan minua kohti linnaa. "Neiti voi tulla myös, jos hän kerran on kuninkaan ystävä", sanoi viimeiseksi jäänyt mies. Emilia lähti harppomaan Rawenin ja miesten perään. "Mihinköhän minä taas olen sotkeutunut.." sanoi Emilia itsekseen juostessaan.